Matkapäiväkirja, eli miksi on helpompaa olla kirjoittamatta sitä

Olen ollut Nepalissa nyt kohta kuukauden, ja olen hyvin vähän julkaissut mitään kunnollista kertomusta siitä, mitä olen tähän mennessä tehnyt. Itse tykkään lukea toisten juttuja matkoistaan, tapahtumista, sattumuksista ja asioista, joita on tehnyt, nähnyt ja kuullut. Seikkailuista. Itse en ole kuitenkaan osannut kirjoittaa tapahtumista, koska tuntuu, että juuri se seikkailutyyppinen tapahtuminen on karsittu minimiin. Olen ollut täällä kuin valmismatkalla. Johanna, joka tuntee nepalilaisia, on järjestänyt meille majapaikan, tilannut vaellusreissun paikalliselta tutulta matkanjärjestäjältä (jos tarvitset sellaista Nepalissa, voin suositella omaamme, kysy ihmeessä 🙂 ), ja minä vain keskityin ennen lähtöä valmistelemaan työasioitani ja saamaan itseni tänne ja oikeat tavarat mukaan.

Jopa viime hetken kommelluksen hoitamisesta livistin onnistuneesti. Siinä sentään oli hieman seikkailun tuntua: päivää ennen lähtöä aloimme tehdä lähtöselvitystä netissä, ja selvisi että ensimmäinen lento-osuus Berliiniin oli sikäläisen lakon takia peruttu, samoin kuin seuraava osuus Berliinistä Abu Dhabiin. Paniikkisoitto Etihad Airwaysille lähti minun puhelimestani, mutta jonotusaika oli pitkä, ja koska oli myöhä ja Johanna yöpyi toisen kaverin luona, minä jätin puhelimeni sinne soittamaan jonotusmusiikkia ja lähdin kotiin nukkumaan. Kotiin päästyäni sain työpuhelimeen viestin, että saimme seuraavaksi päiväksi liput Abu Dhabiin Amsterdamin kautta, ilman minun myötävaikutustani.

Ensimmäiset kaksi viikkoa Katmandussa menivät vähän samaan tyyliin kuin valmistelut. Minä en päässyt kuin lyhyesti aloittamaan työprojektia vaatetehtaalla, koska yksi tilattu tavaralähetys viipyi matkalla. Sen sijaan kulutimme aikaa käymällä katsomassa joitakin nähtävyyksiä, joista ei lopulta ole mitään erikoista kirjoitettavaa, tapaamalla Johannan kavereita, joista en tuntenut ketään ennalta, vierailemalla yhdessä kirkossa, jossa Johannakaan ei ollut käynyt, toisessa kirkossa ja orpokodissa, joissa Johanna oli käynyt ja tunsi sieltä ihmisiä. Koska Johanna osaa vähän nepalia ja monet tapaamistamme ihmisistä eivät osaa englantia, osa keskusteluista käytiin nepaliksi. Kirkoissa kaikki tapahtui nepaliksi, ja erilaisten kirjoitusmerkkien takia virsiäkään ei voinut laulaa mukana. Nepalin kielessä käytetään yllättävän paljon englanninkielisiä lainasanoja, niin että joskus on mahdollista pysyä kärryillä ainakin keskustelun aiheesta jopa minun noin kolmen sanan nepalintaidoillani, mutta ei niin paljon että kunnolla ymmärtäisin mistä on kyse. Tällainen valmismatkustaminen passivoi aika lailla: menen minne joku muu vie, syön mitä tarjotaan, istun ja kuuntelen, jos ymmärrän, ja ajattelen muita asioita, jos en ymmärrä. Siinä lopulta syntyy eniten juuri niitä satunnaisia havaintoja ja anekdootteja, joissa ei pääse pintaa syvemmälle. Kysymällä moni asia toki selviäisi: mistä toiset oikeastaan puhuvat, mitä mikäkin tarkoittaa, miksi jokin asia on niinkuin on. Passiivisuus kuitenkin helposti turruttaa olemaan vielä passiivisempi. Olen jaksanut kysellä hyvin vähän, enkä nähdä vaivaa vaikkapa sen eteen että opettelisin nepalia edes muutaman sanan lisää. Olen siis keskittynyt havainnoimaan, ja tässä muutamia sen tuloksia vaellusta edeltäviltä viikoilta:

Täällä tykätään selvästi koristella asioita. Naiset koristelevat itsensä ja vaatteensa, ja se mikä näyttää hyvältä tai ainakin asiaankuuluvalta täällä, särkisi silmiä Helsingissä. Miehet koristelevat autonsa, rekkansa ja traktorinsa. Tekokukkakimput ja pompulanauhat traktoreissa ovat aika söpöjä 🙂 Rekkojen ja bussien koristeaiheissa on tiettyä säännönmukaisuutta: mainostarroja (Adidas, Nike, Google, Facebook…), fanituksen kohteita (Metallica, Bob Marley, FC Barcelona), vuorimaisemia, uskonnollisia aiheita (hindujumalia tai buddhalaisia tai kristillisia fraaseja tai kuvia), liikennekäytösohjeita (”wait for signal” tai ”push horn” rekan takapuskurissa), sekä jännän kyynisiä lausahduksia (”no time for love”: nepalilaisilla autokuskeilla näkyy olevan kädet täynnä töitä, jos tämän tekstin yleisyyteen on luottaminen). Ja tietysti mitä useampia näistä teemoista mitä useammalla värillä saa mahtumaan yhteen rekkaan, sen parempi.

Talojen koristeluissa panostetaan selvästi etuseinään. Siihen saatetaan käyttää monenväristä maalia, laattaa ja vielä vähän lisää ylimääräistä härpäkettä, ja samaan aikaan muut seinät on saatettu jättää paljaalle betonille tai tiilelle, tai korkeintaan maalata yhdellä etuseinästä poikkeavalla värillä, tai myydä mainostilaksi sementti- tai olutfirmalle, jos ollaan valtatien varrella. Kaupungeissa tämän ymmärtää, koska talot näyttävät usein olevan koko tontin levyisiä, ja naapuri saattaa rakentaa oman talonsa ihan viereen, niin että siinä menisivät kalliit koristeet hukkaan. Ikkunoitakaan ei siinä tapauksessa paljon kannata laittaa kuin etu- ja takaseiniin. Koristeluissa pihtausta näkee kuitenkin myös maaseudulla, missä luulisi olevan tilaa rakentaa vähän väljemmin. Myös keskentekoisia taloja näkee: rakennetaan ensin yksi kerros, ja jätetään nurkkapylväiden tukiraudat tasakatolle pystyyn sitä varten, että voidaan myöhemmin rakentaa toinen kerros päälle. Muuten siististi laitetun talon katolle saatetaan laittaa karkeatekoinen tiilikatos, joka on helppo purkaa, jos taloa halutaan joskus jatkaa ylöspäin.

Turistialueilla tuntuu, kuin liikkuisi eri maassa. Menimme Katmandun Thamelin kaupungisosaan ensimmäistä kertaa vasta, kun olimme olleet täällä jo yli viikon verran. Se on ainoa paikka täällä, missä huudellaan rasittavissa määrin perään lähinnä myyntitarkoituksessa: vaatteita, itse tehtyjä soittimia, matkatoimistopalveluita, hotelleja ja riksakyytejä. Muualla mitään ei juuri yritetä tuputtaa, tyhjät taksitkin saattavat korkeintaan vähän hiljentää kohdalla. Ja ne asiat, joita Thamelissa (samoin kuin Pokharan turistikortteleissa) myydään, ovat nekin eri maailmasta kuin muu Nepal: matkatoimistoyrittäjiä riittää, ja vaellusvarusteita, hyväntekeväisyysprojektien käsitöitä, ja keskenään samantyylisiä vaatteita ja laukkuja kauppa toisensa jälkeen. Mystistä on se, että turisteille myydään täysin erilaisia vaatteita kuin nepalilaisille: turistialueiden ulkopuolella myydään joko länsimaisen tyylisiä vaatteita, tai (naisille) intialaishenkisiä kurta-pussihousu-yhdistelmiä (tai usein näkyy myös kurta-leggingsit tai kurta-farkut-yhdistelmiä: ja kurta on siis yleensä pitkähihainen ja polvimittainen, reippaasti koristeltu mekko) tai ylellisen kultakirjottuja juhlamekkoja, ja turisteille myydään enemmän maanläheisen sävyistä mutta reippaan kirjavaa hippitavaraa. Herää vain kysymys, mistä kyseinen tyyli on saanut alkunsa, koska se poikkeaa niin paljon tavallisesta nepalilaisesta, ja on todellakin silmiinpistävän hippiä myös keskimääräisen länsimaalaisen makuun. Onko kyseessä jäänne kultaiselta 70-luvulta, jolloin alue veti puoleensa juuri niitä hippituristeja? Vai nepalilainen käsitys siitä, miten länsimaalaiset pukeutuvat? Muuttuuko kuka hyvänsä hipiksi vietettyään päivän tai pari Thamelissa, ja alkaa haluta niitä vaatteita, joita on siellä tarjolla, ja siksi tarjonta säilyy aina samanlaisena? On syy mikä tahansa, täällä näkee heti, kuka on ostanut vaatteensa Thamelista.

En ole nähnyt vielä yhtään torakkaa. Tähänastinen hämähäkkiennätys on noin 7cm jalkoineen ulkona hotellin pihakiveyksellä.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Saarnalajien tunnistusopas

Saarnojen ahkeran kuuntelijan hyödyksi joitakin vihjeitä erilaisten saarnalajien tunnistamiseen ja paikallistamiseen.

1. Tyhjäkäynti

Tälle saarnalle on tyypillistä se, että puhujalla ei oikeastaan ole sanottavaa, joten saarnaan käytettävä pakollinen aika täytetään millä hyvänsä puheella. Yleisiä keinoja ovat kuluneet kliseet, sekalaiset poliittiset tms. mielipiteet, ja hauskat tai hauskuuteen pyrkivät anekdootit. Joitakin näistä esiintyy myös muun tyyppisissä saarnoissa, mutta käyttötapa on erilainen. Esimerkiksi anekdootit voivat havainnollistaa syvällisemmän saarnan opetusta, mutta jos ne eivät havainnollista mitään, tai jos saarnaajalla oli yksi ajatus ja siitä kymmenen samanlaista esimerkkiä, kyse on tyhjäkäynnistä. Tyhjäkäyntisaarnan tunnistaa hyvin hajanaisuudesta: mitä hyvänsä sanotaan, asiat eivät liity toisiinsa eivätkä saarnan aiheeseen, sikäli kun aihetta pystyy sisällön perusteella lainkaan edes päättelemään.

Levinneisyys: yleinen monenlaisissa elinympäristöissä. Leviämistä auttaa ammattipuhujille kehittynyt taito tuottaa tasaista puhetta ilman sisällöntuotantokeskuksen apua. Esiintyy myös keskustelutilanteissa ja on omiaan muuttamaan keskustelun yksinpuheluksi. Herännäisyyden piirissä tyhjäkäyntisaarnoille on oma alalajinsa: siinä puhuja tunnustaa suoraan, ettei oikeastaan tiedä mitään eikä voi sanoa mitään, ja käyttää sen sanomiseen 15 minuuttia.

2. Luento

Tämän lajin luontainen esiintymisympäristö on erilaisissa koulutuslaitoksissa, mutta se eksyy usein myös saarnastuoleihin. Tunnistettavissa suuresta määrästä yksityiskohtaista tietoa, jonka tärkein tarkoitus on kasvattaa kuulijan tietomäärää. Kuulijoiden tarkkaavaisuus luentosaarnan aikana on suuresti riippuvainen puhujan selkeydestä ja ilmaisukyvystä, joiden taso vaihtelee paljon. Erilaisille luennon variaatioille on kuitenkin yhteistä se, että luennolla ei ole eikä tarvitse olla yhtymäkohtaa kuulijan elämään.

Levinneisyys: Suomessa yleinen kaikissa elinympäristöissä.

3. Painostus

Painostussaarnat nousevat mitä todennäköisimmin seurakunnan työntekijöiden turhautumisesta siihen, että seurakuntalaiset eivät tee tarpeeksi jotain sellaista, mitä heidän työntekijöiden mielestä pitäisi. Painostussaarnan tavoitteena on siis se, että asiat tulevat tehdyksi keinolla millä hyvänsä. Toivottuun tulokseen pyritään pääsemään saarnoilla, joiden tyypillinen rakenne on seuraava: 1) kuulijoiden syyllistäminen asioista, joita he eivät tee, ja 2) käsky tehdä niin. Yleensä käsky annetaan tarjoamatta mitään resursseja tai eväitä käskyn noudattamiseen. Voi nousta myös saarnaajan omasta huonosta omastatunnosta, jota paikataan yrityksellä saada muut tekemään sen, minkä itse jättää tekemättä.

Levinneisyys: yleisempi vapaissa suunnissa ja seurakunnissa, joiden toiminta on vähemmän työntekijävetoista ja rahoitus riippuvainen seurakuntalaisten lahjoituksista. Tyyppiesimerkki painostussaarnoista tunnetaan nimellä ”kolehtipuhe”.

4. Nukutussaarna

Herätyssaarnan vastakohta. Varsinaista nukutussaarnaa ei pidä sekoittaa siihen saarnatyyppiin, jonka esitystapa aiheuttaa kuulijan nukahtamisen ennen puoltaväliä. Nukutussaarna noudattaa usein luterilaisen herätyssaarnan kaksiosaista palikkakaavaa: sanotaan synti synniksi, ja sen päälle julistetaan Jumalan armoa. Nukutussaarnan erottaa kuitenkin siitä, että siinä mainitut synnit ovat tavallisia niillä, jotka eivät ole kyseistä saarnaa kuulemassa. Näitä tahoja ovat esimerkiksi ”maailman ihmiset” tai ”nyky-yhteiskunta”. Kuulijakunnalle tyypilliset synnit jätetään vähemmälle huomiolle, mahdollisesti siksi, että se ovat samoja kuin puhujalla. Siinä missä painostussaarna jättää jälkeensä huonon omantunnon, nukutussaarnasta jää hyvä omatunto ja turvallinen varmuus siitä, että elää jo valmiiksi oikein ja on sen lisäksi vielä armahdettu.

Levinneisyys: esiintyy monenlaisissa ympäristöissä, mutta on paradoksaalisen yleinen herätysliikkeissä, sekä muissa ryhmissä, jotka kokevat asemansa ja mielipiteensä yhteiskunnassa ja kirkossa uhatuksi. Tyhjäkäyntisaarnan tavoin ei ole haitaksi elinympäristölleen, koska sen ei ole todettu aiheuttavan merkittäviä muutoksia.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Tule vapaaksi joka olet!

En tee sitä mitä tahdon, vaan sitä mitä vihaan. Tästä paradoksista on varmaan jokainen itselleen rehellinen kristitty saanut osansa. Paradoksiin on annettu lukuisia vastauksia, luterilaisin lienee se, että näin asia vain on eikä se muutu. Jostakin syystä en ole ollut tähän ratkaisuun täysin tyytyväinen. Jos kerran kuuliaisuus Jumalalle on tuomittu epäonnistumaan, miksi kristittyjä sitten kovasti kehotetaan jättämään synnissä eläminen ja elämään saamansa kutsun arvoisesti Jumalan kunniaksi?

Esitin noin vuosi sitten blogissani haasteen, ja jokin aika sen jälkeen paljastin haasteen todelliset syyt ja seuraukset. Nyt seuraa vielä yksi, olennainen jatko-osa.

Olin toivonut nostavani itseni suosta omin voimin siinä vakaassa uskossa että pystyisin siihen. Sen sijaan upposin samaan mutaan kaulaani myöten ja jouduin luopumaan uskosta omiin mahdollisuuksiini tehdä itsestäni parempi ihminen. Tarpeeksi rämmittyäni löysin lopulta armon, joka ulottui suon pohjaan asti, ja sain pohjallakin levätä lujalla peruskalliolla, joka ei petä. Jumalan rakkaus minua (tai sinua) kohtaan ei riipu lankeamisesta tai lankeamatta jättämisestä, se riippuu vain hänestä itsestään, ja hän on uskollinen ja luotettava.

Laki ei anna voimaa totella sitä, totesi Paavali ja oli oikeassa. En saanut laista voimaa tehdä, niinkuin tiesin oikeaksi. Armosta sain kuitenkin voimaa aivan yhtä vähän. Sain levon ja rauhan sielulleni ja luottamuksen Jumalan rakkauteen teoistani huolimatta, mutta voimaa muuttaa tekojani en saanut.

”Miksi te sanotte minulle ’herra, herra’, mutta ette tee mitä minä sanon?” Niin, miksi me emme tee, mitä tiedämme Jumalan tahdoksi? Miksi emme tee edes sitä mitä itse tahdomme vaan sitä mitä vihaamme? Jos Jumala on itse luvannut vaikuttaa meissä tahtonsa mukaisia tekoja, miksi monet kristityt paahtavat eteenpäin jättäen jälkeensä murtuneita mieliä ja loukattuja tunteita, jotka ajavat toisia pois Jumalan luota?

Edelliseen blogitekstiin viitaten, meille (ainakin minulle) kelpaa hyvin pelastus ja vapaus lain alta, suorittamasta itsellemme pelastusta. Kun nyt olemme vapaita, meillä on kuitenkin kiusaus tulkita vapaus inhimilliseltä kannalta. Olemme vapaita synnistä ja kuolemasta – elämään itsellemme. Laki ei enää tuomitse – siis voin tehdä lain vastaisesti. Joissakin asioissa, varsinkin niissä, joissa jo muutenkin osaamme elää siivosti, otamme mielellään vastaan Jeesuksen herrana, mutta osan asioista pidämme itsellämme ja omana suvereenina oikeutenamme. Mutta koska perisynti pohjimmiltaan tarkoittaa sitä, että ihminen tekee itsestään itselleen jumalan, ei ole mikään ihme, että omilla ehdoilla eläminen lopulta johtaa lankeamiseen.

Kun herra määrää, hänelle ei sanota ei. Lankeamme siksi, että Jeesus ei ole herramme.

Joka palvelee syntiä, on synnin orja. Vapauteen Kristus teidät vapautti, älkää alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. Kukaan ei voi palvella kahta herraa, jos hän rakastaa toista, hän vihaa toista. Puu tunnetaan hedelmistään: samoin meidät tunnetaan kukin oman herramme palvelijoiksi juuri teoistamme.

En kirjoita tästä siksi, että haluaisin tuottaa tarpeetonta ahdistusta. Armon perusta ei horju, se on syytä pitää aina mielessä kirkkaampana kuin mikään muu. Vaikka väärät tekomme eivät vie meiltä taivaan kansalaisuutta ja Jumalan lapseutta, ne voivat viedä siitä ilon ja rauhan, vaikka juuri niitä meille on hänen lapsinaan luvattu. Synnin on myös ennen pitkää mahdollista paaduttaa meitä niin, että itse valumme huomaamatta pois tuolta perustalta ja astumme itse taivaan valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Jumala ei laske lankeemuksiemme määrää eikä hänen mittansa tule täyteen meidän kohdallamme. Sen sijaan saatamme itse lopulta lukita nilkkamme ympärille saman kahleen, jonka Jeesus kerran avasi.

En kirjoita ahdistaakseni, vaan siksi, että olen löytänyt ongelmaani ratkaisun. (Ja siksi, että edellinen teksti jäi tämän osalta kesken.) En saanut voimaa laista enkä armosta. Sen sijaan sain sen hänen voimastaan.

Kuulin hiljattain ajatuksen, että jos kiusauksen näkisi Jumalan silmin, se lakkaisi olemasta kiusaus. Lankeaminen johtuu pohjimmiltaan siitä, että selitämme itsellemme, että teko onkin pahan sijasta hyvä, tai että on yhdentekevää mitä tässä asiassa teen, tai ainakaan tämä yksi kerta ei haittaa. Entä jos Jumala tulisi meidän silmiksemme? Jos näkisin toiset ihmiset tai luomakunnan hänen silmillään, haluaisin tehdä niille hyvää pahan tekemisen sijaan. Jos näkisin ylpeyden, vihan, ahneuden, piittaamattomuuden tai katkeruuden hänen silmillään, en haluaisi elää niiden vallassa.

Pyysin siis häntä silmikseni. Pyysin häntä tulemaan herraksi ja kuninkaaksi juuri niissä asioissa, missä minä vielä elin orjana, annoin hänelle vallan hallita niitä ja tehdä niissä mielensä ja tahtonsa mukaan. Luovuin omasta oikeudestani päättää hyvästä ja pahasta, ja vaatimuksistani päättää kuinka asioiden pitäisi tapahtua. Olin monesti pohtinut Paavalin sanoja ”en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa”. Mitä pitäisi tapahtua minulle, että uskaltaisin väittää samaa? Millaista olisi elämä, jossa Kristus itse eläisi minussa eikä vain välittömässä läheisyydessäni? Nyt pyysin itse häntä tekemään niin, nimenomaisesti juuri niissä asioissa, missä eniten tarvitsin hänen elämäänsä, kun omani tuotti lähinnä harmia ja rauhattomuutta.

”Minä seison ovella ja kolkutan”, sanoo Jeesus, ja hän sanoo sitä juuri sinulle juuri nyt. Usein ajatellaan sen koskevan niitä, jotka eivät vielä usko häneen, mutta Raamatussa nämä sanat sanotaan seurakunnalle. Uskovilla ihmisillä (sekä seurakuntina että yksilöinä) on suljettuja huoneita, komeroita ja nurkkia, joiden ovella Jeesus kolkuttaa ja toivoo, että pääsisi sisään. Jos avaan tällaisen oven ja annan hänen katsoa ulkopuolelta sisään, hän vakuuttaa, että kaikki mitä sisäpuolella on, on hänen armonsa varassa. Mutta jos päästän hänet astumaan kokonaan sisäpuolelle, hän aloittaa suursiivouksen.

Siihen voi mennä aikaa, pinttynyt lika on joskus tiukassa. Valehtelisin, jos väittäisin että minun komeroni tulivat kerralla siivotuiksi. Valehtelisin kuitenkin myös, jos väittäisin ettei hän tehnyt mitään. Hän teki, ja tekee, ja ylistän häntä jokaisesta päivästä, jolloin onnistun olemaan kaatumatta kasvoilleni, vaikka kompastelen edelleen ja polvetkin käyvät joskus loassa. Sama rukous, sama pyyntö tulla herrakseni saattaa olla tarpeen kerran toisensa jälkeen, ettei hän antaisi minun uudelleen sotkea siellä, missä hän on jo siivonnut. Aina uudelleen hän kuitenkin vastaa siihen. Eikä työ siihen lopu, koska aina tulee uusia lukittuja ovia, joiden avaimista on paljon vaikeampi luopua.

Jos tässä tuntuisi vielä kepin makua, niin voin tarjota myös puhdasta porkkanaa. Jätin hänelle lankeemusten lisäksi myös asioita, jotka olivat aiheuttaneet minussa huolia, pelkoja ja levottomuutta. Pelko on loppujen lopuksi epäluottamusta Jumalan hyvyyteen ja viisauteen, mikä ajaa meidät huolehtimaan ja ahdistumaan asioista, jotka eivät edes ole omassa vaikutusvallassamme, koska emme luota, että hän osaisi asiansa. Annoin huolenaiheeni hänen hallintaansa, luovutin hänelle oikeuden päättää kuinka asioiden tulee mennä, ja luovuin vaatimuksistani sanella hänelle ehtoja, tapoja, paikkoja tai aikamääriä. Kun luovutin ne pois, hän antoi vastineeksi rauhansa. Tarvittaessa hän tekee senkin aina uudelleen.

Syntien anteeksi saaminen ei ole kristityn elämän päätepiste vaan alku. Jumala ei antanut meille armoaan siksi, että voisimme jäädä mutaan makaamaan. Hän antoi sen siksi, että hän haluaa auttaa meidät jaloillemme ja puhdistaa meidät mudasta, tekemään niitä hyviä tekoja, joita varten meidät on alun perin tarkoitettu. Hän tekee sen varmasti kerran iankaikkisuudessa, mutta hän aloittaisi sen mielellään jo nyt.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Evankeliumi roomalaisten mukaan

Rooman miehitysvallan alla elävät juutalaiset odottivat Messiasta, Jumalan lähettämää kuningasta, joka tulisi vapauttamaan ja hallitsemaan kansaansa. Jeesus, juutalaisten kuninkaana tuomittu ja teloitettu, ei ollut aivan sellainen kuningas kuin odotettiin, hänen kuninkuutensa ei ollut tästä maailmasta. Mutta siitä huolimatta hän on kuningas. Pääsiäisaamuna se kävi harvinaisen selväksi. Ylösnousemuksessa Jeesus sai takaisin taivaallisen kirkkautensa, josta oli ihmiseksi syntyessään luopunut, ja hänet kruunattiin uuden luomakunnan, Jumalan valtakunnan Kuninkaaksi.

Meille ”evankeliumi” on uskonnollinen sana. Antiikin aikana Rooman valtapiirissä se kuului poliittiseen kielenkäyttöön. Kun uusi keisari nousi valtaan, lähetettiin airueet kuuluttamaan evankeliumia, ilosanomaa (joka todella oli ilo, jos kruunaus esimerkiksi lopetti vallantavoittelijoiden sisällissodan), jonka sisältö oli seuraavan kaltainen: ”Rooman keisariksi on kruunattu Augustus tms. Suuri, kumartakaa häntä ja vannokaa hänelle uskollisuutta.” Tällaisen evankeliumin enkelit ilmoittivat paimenille jouluyönä (sekä Vapahtaja että Herra joihin he viittasivat olivat Rooman keisarin käyttämiä arvonimiä). Samaa evankeliumia julistavat vanhan testamentin profeetat: Sinun Jumalasi on Kuningas! Ja samaa evankeliumia julistivat myös apostolit: Jeesus Kristus on noussut kuolleista ja kruunattu Kuninkaaksi, kumartakaa häntä.

Nyt herää luterilainen luonto, joka on oppinut, että ”evankeliumi” tarkoittaa lupauksia hyvyydestä, rakkaudesta ja armosta, jotka eivät vaadi mitään vaan pelkästään antavat. Laki on se, joka vaatii, ja näiden sekoittaminen on pyhäinhäväistystä. Raamatun kirjoittajat ja ensimmäiset lukijat kuitenkin ymmärsivät, että evankeliumi todellakin vaatii: se vaatii kuuliaisuutta majesteetille. Kuninkaamme kävi taistelun, jossa sai ratkaisevan voiton vihollisestaan, ja tämän vihollisen orjuudesta jokainen häneen uskova on ostettu vapaaksi. Jeesukseen uskovat ja kastetut on siirretty pimeyden vallasta Jumalan valtakuntaan ja nyt meitä velvoittavat uuden kotimaan lait. Synnin vallan alaisuudessa tottelimme silloista herraamme. Nyt meillä on toinen Herra, ja hän odottaa samaa uskollisuutta.

Onko Jeesus sinulle Herra, jonka viitoittamaa tietä seuraat, vai onko hän lähinnä katonrajan opasteissa näkyvä pelastustie, jota käytät vain kun rakennus on tulessa? Onko hän Kuningas jota palvelet, vai uskonnollinen oppi kuolemanjälkeisestä pelastuksesta? Onko hän Herrasi sunnuntaiaamupäivisin ja silloin kun lempiherätysliikkeesi on koolla, kun kaikkina muina aikoina olet yhä itse itsellesi herra ja hallitsija? Jumala ei kysy vain sunnuntaiaamujasi. Hän tahtoo myös perjantaiyöt, keskiviikkopäivät ja maanantain varhaisaamut: hän tahtoo koko elämäsi.

Tässä alkaa usein vastustus. Otamme mielellämme vastaan pelastuksen ja apua valikoituihin ongelmiin, mutta haluamme silti säilyttää tärkeimmät langat omissa käsissämme. ”Koko elämän antaminen” Jumalalle kuulostaa monen mielestä suurelta ja kunnioitettavalta uhraukselta, joka ei sovi eikä ole tarpeellista kaikille. Joko myönnymme siihen pitkin hampain ja peloissamme, tai lohdutamme itseämme ja toisiamme, että sitä ei vaadita juuri meiltä, tai että pienen osan antaminenkin riittää. Omituisinta tässä on se, että pohdimme elämän antamista kokonaan Jumalalle ikään kuin meillä olisi vaihtoehtoja. ”Herralle” ei sanota ei.

Lakihenkisyyttä! huutaa nyt luterilaisen sielu. Vaadimme armoa ja armon evankeliumia!

Saamanne pitää. Antiikin yhteiskunnassa varakkaat maanomistajat ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt toimivat usein suojelijoina, jotka tarjosivat taloudellista apua ja muuta turvaa sitä tarvitseville. Suojelijan ja suojatin välille syntyi samalla elinikäinen suhde. Suojelija sitoutui auttamaan suojattiaan kaikella mahdollisella tavalla, suojatti puolestaan pyrki kasvattamaan suojelijansa kunniaa kehumalla julkisuudessa tämän anteliaisuutta, osoittamalla uskollisuutta ja tarjoamalla palveluksia. Tästä järjestelmästä käytettiin kreikan kielessä sanaa ”kharis”, suomeksi ”armo”.

Suojelijan korkein hyve oli pyyteettömyys, antaminen ilman odotuksia vastapalveluksista. Suojatin hyve taas oli kiitollisuus, joka vastasi toisen pyyteettömyyteen asianmukaisella asenteella ja teoilla. Tästä syystä suojelukseen – sananmukaisesti armoihin – otettiin mieluiten kiitollisuudestaan tunnettuja kansalaisia. Jumala kuitenkin toimi toisin. Hän antoi kaiken omansa, luopui kirkkaudestaan, tuli ihmiseksi ja maksoi lunnaamme, vaikka olimme kääntyneet häntä vastaan. Meissä ei ollut tippaakaan kiitollisuutta, ja siksi Jumalan armo ylittää monin verroin inhimillisen armollisuuden vaatimukset. Ja juuri siksi että hän teki tämän kaiken ilmaiseksi, meidän on vastattava siihen.

Meidät on kasteessa liitetty hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, jotta alkaisimme elää uutta elämää Jumalalle. Paavalin kirjeissä Jumalan armon kuvausta seuraa väistämättä kuvaus siitä, kuinka kristittyjen on elettävä nyt, kun Jumala on ilmaiseksi ja pyyteettömästi ottanut meidät suojateikseen. Tästä näkökulmasta ei ole lainkaan armon vastainen ajatus, että usko ilman tekoja on kuollut. Kyse ei ole yrityksestä maksaa takaisin armoa, koska siihen emme pysty. Emme myöskään yritä ansaita Jumalalta seuraavia armon osoituksia, koska hän antaa niitä pyyteettömässä rakkaudessaan joka tapauksessa. Palvelemme koko elämällämme häntä, koska se on vähintä mitä kiitollisuus armosta edellyttää.

Ihmisen elämän ratkaisut heijastavat aina sitä, mihin hän uskoo, hänen perimmäisiä käsityksiään todellisuudesta. Jos emme tahdo antaa elämäämme kokonaan Jumalalle, se paljastaa sen, mitä uskomme itsestämme ja Jumalasta. Uskomme tietävämme parhaiten millaisen elämän tarvitsemme, ja uskomme myös pystyvämme hankkimaan sellaisen. Tahdomme vähintään itse päättää, mitkä elämänalueet meillä on tarkkojen kustannuslaskelmien jälkeen varaa antaa, ja kaiken muun hallinnasta pidämme itsepäisesti kiinni. Uskomme myös, että meidän täytyy pitää puolemme Jumalaa vastaan, sillä jos annamme elämän hänelle, hän ottaa sen pois ja antaa tilalle jotain mitä emme tahdo. Ajattelemme lähetystyöntekijöitä, evankelistoja ja veikkohursteja. Jos annan elämäni kokonaan Jumalalle, hän tekee minustakin jotain samanlaista, halusin tai en. Nuoret sinkut joutuvat uhraamaan paikkansa avioliittomarkkinoilla ja urastaan kiinnostuneet työmarkkinoilla. Jos Jumala saa elämääni täydet valtuudet, hän rutistaa sen palloksi ja heittää uuniin.

Olet toivottavasti jo huomannut miten nurinkurisista käsityksistä on kysymys. Luotamme itseemme yli kaiken, ja Jumalaan emme hiukkaakaan. Haluttomuus luovuttaa kaikkea Jumalalle kertoo epäuskosta Jumalan hyvyyteen. Ja juuri hyvyydestä armossa – siinä roomalaiseen tapaan ymmärretyssä armossa – on kysymys. Jumala on luvannut antaa kaiken tarpeellisen niille, jotka etsivät ensin hänen valtakuntaansa ja hänen tahtoaan, ja antaa satakertaisesti takaisin jokaiselle, joka joutuu hänen tähtensä luopumaan jostakin. Hän osti meidät vapaiksi orjuudesta ja adoptoi meidät sitten lapsikseen ja perillisikseen. Hän on antanut Pyhän Henkensä meihin, ja meissä vaikuttaa sama voima, joka herätti Kristuksen kuolleista. Kun hän on antanut meille poikansa syntien sovitukseksi, kuinka hän ei antaisi meille kaikkea muutakin? Raamattu puhuu kerran toisensa jälkeen Jumalan uskollisuudesta: hän täyttää minkä on luvannut, myös nuo yllä mainitut lupaukset. Jumalan palveleminen ei myöskään rajoitu muutamiin yksipuolisiin elämäntehtäviin. Hän ei ole siunannut meitä unelmilla, lahjoilla ja kyvyillä sitä varten, että hän voisi ottaa ne pois heti kun saa tilaisuuden, vaan siksi että ne voisivat toteutua kaikessa rikkaudessaan juuri hänen palveluksessaan. Kuulostaako tämä niin huonolta kaupalta?

Usein sanotaan, että kristinusko ei ole uskonto vaan suhde. Tämä jää usein käsitykseksi eräänlaisesta taivaallisesta puhelinyhteydestä, missä Jeesus puhuu meille Raamatussa ja me hänelle rukouksessa. Kyse on kuitenkin paljon suuremmasta. Kristuksen armo meitä kohtaan kutsuu ja edellyttää meitä vastavuoroiseen suhteeseen hänen kanssaan, missä hän tekee kanssamme ikuisen armoliiton ja sen nojalla sitoutuu antamaan meille kaikkea mahdollista apuaan, ja me vastaamme antamalla ”jäsenemme vanhurskauden palvelukseen” kasvattamaan hänen kunniaansa. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Tästä pitäisi olla kysymys, kun puhutaan koko elämän antamisesta. Kun hän on ensin pyyteettömästä rakkaudestaan antanut minulle kaikkensa, antaisinko minä hänelle pelkän murto-osan?

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Tunnustan kerettiläisyyteni

Evoluutio ja kreationismi ovat kumpikin yhtä epätieteellisiä.

Noin, kummankin osapuolen mielenkiinto on herätetty. Voimme jatkaa.

(Huom. Evoluutiolla en viittaa ns. mikroevoluutioon eli lajien sopeutumiseen ympäristöönsä ja alalajien kehittymiseen, mikä on kiistaton tieteellinen tosiasia. Puhun sen sijaan makro- ja megaevoluutiosta, siis kokonaan uusien lajien, uudenlaisten rakenteiden ja viime kädessä koko elämän kehittymisestä, jota puolestaan ei ole todistettu, ja josta useat tiedemiehet ovat jo sanoutuneet irti.)

Evoluutiossa on tieteelliseksi teoriaksi se vika, että se ei mahdu oikein tieteen raameihin. Siitä on tehty – kuka sitten ikinä on tehnytkin – kyseenalaistamaton, ehdoton totuus ja ainoa mahdollinen maailmanselitys. Mikä tahansa mikä poikkeaa tästä totuudesta on huuhaata, varsinkin jos Jumala mainitaan edes alaviitteessä. Seurauksena on eräänlainen ajattelun diktatuuri, jossa suuren yleisön jumala on kasvoton ja ehdottoman erehtymätön Tiede ja Darwin on sen profeetta. ”Tiede” ei kuitenkaan sellaisenaan ole mikään olemassaoleva olento tai edes instituutio. Se on toimintaa, jota tekevät ihmiset – elävät, ajattelevat, tuntevat ja keskenään eri mieltä olevat ihmiset, joilla jokaisella on maailmankatsomus, joka väistämättä vaikuttaa heidän tieteen tekemiseensä. Vaikka olenkin humanisti, uskon että samat tieteellisyyden periaatteet jotka itse olen oppinut pätevät luonnontieteissäkin. Tutkimus on tiedettä, jos sen tekijä tunnistaa ja avoimesti tuo ilmi lähtöoletuksensa ja taustansa, joilla voi olla vaikutusta hänen tutkimukseensa, ja on tutkimustulosten vaatiessa valmis muuttamaan lähtöoletuksiaan. Tieteen on oltava rehellistä myös itselleen. Jos tulokset osoittavat oletukseni vääriksi, oletuksia pitää voida muuttaa.

Tähän väliin voidaan keventää lainauksella eräältä ateistibiologilta, jonka nimeä valitettavasti en muista. Jotakuinkin näin se kuului: ”On täysin mahdotonta, että elämä olisi voinut syntyä sattumalta, mutta uskon siihen silti, koska en näe muutakaan mahdollisuutta.” Tieteestäkö tässä on siis kyse?

Entä kreationismi sitten? Väitin että se on tasan yhtä tieteellistä kuin evoluutiokin. Molemmissa on sama vika: kumpikin ottaa maailmankatsomuksen – toinen materialistisen ateismin, toinen 1. Mooseksen kirjan 1. luvun kirjaimellisen tulkinnan – ja sitten pyrkii todistamaan sen oikeaksi luonnontieteen menetelmin. Kaikki ennalta päätettyä lopputulosta tukevat väitteet hyväksytään, kaikki sitä vastustavat kiistetään huijauksena tai virheellisinä tutkimustuloksina. Ja samalla tavalla kuin evoluutio on sekulaarin maailman ainoa totuus, kreationismia tarjotaan varsinkin herätysristillisissä piireissä usein ainoana totuutena. Onpa joskus minun poikkeava näkemykseni kiivaasti kumottu ennen kuin ehdin koko näkemystä edes kertoa (ja sattumoisin kumotuksi tuli väärä näkemys, ähäkutti). Tämä uskon ja tieteen yhdistäminen tieteen kustannuksella on harmillista siksi, että moni maallisempi ajattelija iskee saman huuhaa-leiman kreationismin ohessa myös tieteellisempiin teorioihin kuten älykkääseen suunnitteluun, jolla ei itsessään ole mitään tekemistä kreationismin kanssa.

Muitakin kristillisiä ajattelumalleja maailman synnystä on, mutta ne ovat monesti aivan yhtä huonoja tai vielä huonompia. Konkordismiksi kutsuttu ajattelu kumartaa ensisijaisesti evoluutioteoriaa, ja kirjaimellisesti venyttää Raamatun sopimaan sen antamiin raameihin selittämällä esimerkiksi luomiskertomuksen päivät pidemmiksi ajanjaksoiksi (”Jumalalle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä”) ja etsimällä väkisin Raamatusta kohtia jotka sopivat tieteen tutkimustuloksiin. Toinen malli jota myös fideismiksi kutsutaan, väittää että ”tiede” ja ”usko” ovat ikäänkuin erilaisia ikkunoita todellisuuteen, joista ei välttämättä näe asioita samalla tavalla. Tämän ajattelun tähtäimenä on mahdollisuus myöntää, että Raamattu kertoo asiat niinkuin ne ovat uskon kannalta, kun taas tieteen tutkimustulokset kertovat miten asiat ovat tieteen kannalta, ja vaikka nämä olisivat eri mieltä on mahdollista uskoa kumpaakin, koska tiede ei kerro Jumalasta eikä Raamattu geologiasta. Konkordismi rikkoo Raamatun tulkinnan logiikkaa asettamalla sen inhimillisten kirjoittajien päähän ajatuksia, jotka keksittiin vasta pari sataa vuotta sitten, ja lopputulos on joka tapauksessa hatara. Fideismi puolestaan rikkoo ihmisen ajattelun sisäisen logiikan tarvetta. Ainakin minun olisi vaikea olla jatkuvasti itseni kanssa eri mieltä, eikä kristinuskossa mikään kannusta eristämään toisistaan ajattelua ja uskoa – päin vastoin, kumpikin on lähtöisin samasta Jumalasta. Molemmissa ajattelutavoissa haisee lisäksi sekulaarin maailman arvonannon tavoittelu, kun ei kieltäydytä kumartamasta evoluution jumalaa vaikka halutaan kumartaa myös Raamattua. Eri asia tietysti on, miten kyetään kumartamaan molempia pyllistämättä kummallekaan. Kreationismi sentään pyllistää rehellisesti evoluutiolle.

Olen siis kerettiläinen. En usko evoluutioon (paitsi siihen mikroevoluutioon, joka ei olekaan uskonasia). En usko kuuden päivän luomiseen, vaikka kreationismin edustajat antavatkin joskus mielenkiintoista ajattelemisen aihetta. En kannata Raamatun venyttämistä yli rajojensa enkä uskon lokerointia ajattelun ulottumattomiin. Muitakin mahdollisuuksia on. Väitän että on mahdollista sekä pitää Raamattua erehtymättömänä Jumalan sanana, jota tulkitaan parhaiten siitä itsestään käsin, että tunnustaa tieteen – rehellisen, uutta tietoa etsivän tieteen – mahdollisuuksiin selittää maailman lainalaisuuksia. Väitän, että sama Jumala, joka inspiroi Raamatun kirjat, loi myös maailman missä elämme ja antoi ihmiselle järjen, jolla tutkia maailmaa. Väitän, ettei Jumalalla ole ollut syytä valehdella siinä, mitä maailmasta on havaittavissa (”vanhan maan” ongelmaa, sitä että maapallon ikä voidaan suhteellisen luotettavasti määrittää miljardeiksi vuosiksi, on selitetty sillä, että Jumala vain teki maasta vanhemman näköisen kuin se onkaan). Väitän, että johdonmukaisuus ajattelussa on mahdollista ja suotavaa, ja maailmaa voi katsoa samaan aikaan sekä ”uskon” että ”tieteen” silmin ja nähdä molemmilla samat asiat.

Avain on lyhyesti tässä: 1. Mooseksen kirjan 1. luku kertoo historiallisista tapahtumista, mutta ei ole historiankirjoitusta. Se on tyylilajinsa puolesta samanlaista kuin Raamatun ns. viisauskirjallisuus, jota sitäkään ei lueta kirjaimellisena historiallisena kerrontana. Lukusymboliikalla ja runollisilla ilmaisuilla täytetyssä luomiskertomuksessa on pääosassa se, että Jumala luo ensin olemassaolon, sitten järjestyksen ja lopuksi täyttää järjestämänsä maailman elämällä. Luomisen menetelmä ja siihen kulunut aika sen sijaan jää avoimeksi ihmisen luomiseen asti.

”Raamattuun uskovalla kristityllä ei ole mitään syytä ennakkoon torjua evoluutiota kehityskulkuna, jonka kautta luominen tapahtui, paitsi sitä tieteellistä vastalausetta, ettei kukaan toistaiseksi ole pystynyt osoittamaan sen olevan tunnettujen lakien puitteissa mahdollinen.”

Ruokaa ajattelulle:
Henri Blocher: Elämän alkulähteillä.
(Suosittelen niille, joiden mielestä ainoa mahdollisuus on 6 päivää. Ja niille, joita kiinnostaa mitä silloin alussa oikeastaan tapahtui senkin jälkeen kun kaikki oli valmista.)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Externalized Evil

There has been some heated discussions about homosexuals and the church over the past couple of years. I have been surprised and even amused at how important, according to the mass media and the public opinion, this topic is to Christians. Some of the most interesting opinions seemed to declare that Christianity only exists to control people’s sexual behavior, to judge diversity and of course to restrict us from all the fun (which, of course, is not a new idea), and that Christians think gays can’t get into heaven unless they become straight.

After the discussions in the media have cooled down a bit I’ve been surprised yet again, this time about how prone Christians have been to join the game. Before these discussions began, you could hardly ever hear anyone talk about homosexuality in sermons, lessons or Bible study groups. Now, almost every time the talk turns to the state of our society, it doesn’t take long before homosexuality is brought up, whether any other forms of ungodliness are mentioned or not. I don’t know exactly what’s going on on the liberal side but I guess that the same applies there: accepting sexual diversity has probably become an important indicator of good Christianity to many who hardly ever thought about the whole topic before.

Homosexuality and other marriage-related questions have apparently turned out to be very practical. It’s nice to talk about them between the more conservative Christians because these things touch so few of us personally, and it’s even nicer to personify all the iniquity and ungodliness of this world and even the signs of the last days in this still somewhat distant phenomenon. This way we have been able to, as it were, externalize the whole ungodliness to gays and pro-gays, the media and the liberal Christians. The liberals, on the other hand, can externalize their own ungodliness to the fundamentalists, homophobic and other intolerant people – that is, to someone else.

By talking loud about something else we can effectively keep silent about the ungodliness that is among us.

”But mark this: There will be terrible times in the last days. People will be lovers of themselves, lovers of money, boastful, proud, abusive, disobedient to their parents, ungrateful, unholy, without love, unforgiving, slanderous, without self-control, brutal, not lovers of the good, treacherous, rash, conceited, lovers of pleasure rather than lovers of God— having a form of godliness but denying its power. Have nothing to do with such people.”

This is how Paul warned Timothy long ago (2 Tim. 3:1-5). How capable are we then, Christians of the 21st century, of keeping away of these things many of which lie deeper in our society and our thinking than we can even see? Let’s take the first point: lovers of themselves. ”Love your neighbor as yourself, it’s said. It means you must learn to love yourself before you can be able to love anyone else.” Ever heard this before? The Bible, however, never tells us to love ourselves – it assumes we love ourselves anyway, and thus warns us about it. But for us loving ourselves and always thinking of ourselves first is natural and we even bend the Bible to agree with us. Ungodliness is not outside us, it is in us.

And how about money, the love of which ”is a root of all kinds of evil. Some people, eager for money, have wandered from the faith and pierced themselves with many griefs.” (1 Tim. 6:10) I can remember only two sermons from the recent years that talked seriously about our society’s and the Christians’ relationship to money in any other way than our-churches-need-money-so-give-some-more. Money makes this world – and the Christians living in it – go round more and more, even outside the rich Western countries. When we forget to be content with what we have (and often we have a lot), we become ungrateful, perhaps treacherous, and unforgiving and without love to such people who have more than we do. And there are many more features on Paul’s list that I could mention. I hope not all of them apply to Christians but mostly stay on the World’s side. Still the most fundamental of them affect us very easily without us ever noticing it.

”So then, let us not be like others, who are asleep, but let us be awake and sober.”
”You are all children of the light and children of the day. We do not belong to the night or to the darkness.”
(1 Thess 5:6,5)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Miten paha ulkoistetaan

Aikoinaan kuuluisan homoillan ja muiden samansukuisten kohujen keskellä olin yllättynyt ja vähän huvittunutkin siitä, millainen painoarvo median ja sitä seuraavan yleisen mielipiteen mukaan homokysymyksellä on kristityille. Tyylikkäimmistä kannanotoista sai sen kuvan, jonka mukaan kristinusko on olemassa vain ihmisten seksuaalisen käyttäytymisen kontrollointia, erilaisuuden tuomitsemista ja tietysti kaiken hauskan rajoittamista varten (mikä ei toki ole uusi asenne), ja homo ei pääse taivaaseen koska on homo, mutta voi päästä jos alkaa heteroksi.

Kohujen jälkeen olen saanut yllättyä uudemman kerran, nyt siitä miten alttiisti kristityt ovat lähteneet tähän leikkiin mukaan. Ennen homoiltaa aiheesta kuuli tuskin koskaan puhuttavan saarnoissa, opetuksissa tai raamattupiirikeskusteluissa, mutta nyt voi olla lähes varma, että kun yhteiskuntamme tila tulee tavalla tai toisella puheeksi, ei kulu kauaa ennen kuin päästään niihin homoihin, jos mitään muita jumalattomuuksia edes mainitaan. Liberaalimman suunnan keskusteluja olen seurannut vähemmän, mutta arvelisin ettei tilanne ole sielläkään sen ihmeellisempi: seksuaalisen erilaisuuden hyväksymisestä on luultavasti tullut tärkeä kristillisyyden mittari monille sellaisille, joita asia ennen tuskin lainkaan kosketti.

Homoseksuaalisuus ja muut avioliittoeettiset kysymykset ovat ilmeisesti osoittautuneet varsin käytännöllisiksi. Niistä on niin mukava puhua konservatiivien kristittyjen kesken, koska ne koskettavat aika harvoja henkilökohtaisesti, ja vielä mukavampi on yksilöidä maailman pahuus ja jumalattomuus lopun aikojen merkkejä myöten tähän meille vähän vieraampaan ilmiöön. Näin saadaan ikään kuin ulkoistettua jumalattomuus kokonaisuudessaan homoihin, mediaan, Setaan ja liberaaliin kirkkoon. Liberaalit voivat puolestaan ulkoistaa oman jumalattomuutensa fundamentalisteihin, homofobisiin ja suvaitsemattomiin – siis joihinkin toisiin.

Puhumalla kovaan ääneen jostakin muusta vaietaan tehokkaasti siitä jumalattomuudesta, joka on meidän keskellämme.

”Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat. Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!”

Näin varoitteli Paavali aikanaan Timoteusta (2. Tim. 3:1-5). Miten hyvin me 2000-luvun kristityt osaamme karttaa näitä asioita, joista monet ovat paljon syvemmällä yhteiskunnassamme ja ajattelutavassamme kuin osaamme ehkä ajatellakaan? Otetaan vaikka ihan ensimmäinen kohta: rakastavat vain itseään. ”Rakkauden kaksoiskäskyssä sanotaan, että lähimmäistään tulee rakastaa niin kuin itseään. Se siis tarkoittaa, että on opittava rakastamaan itseään ennen kuin on mahdollista rakastaa lähimmäistään.” Onko tuttu ajatus? Raamattu ei kuitenkaan missään kohdassa käske ihmistä rakastamaan itseään – se olettaa, että rakastamme itseämme joka tapauksessa, ja varoittaa siksi itserakkaudesta. Meille itserakkaus ja oman itsen asettaminen etusijalle on sen sijaan luonnollista, ja käännämme Raamatun sanan mukautumaan omaan ajatteluumme. Jumalattomuus ei ole ulkopuolellamme, se on meissä.

Entä sitten raha, jonka himo ”on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä.” (1. Tim. 6:10) Muistan kuulleeni lähivuosina vain kaksi saarnaa, joissa olisi vakavasti puhuttu yhteiskuntamme ja kristittyjen suhteesta rahaan jossakin muussa sävyssä kuin siinä että seurakuntamme tarvitsevat rahaa joten lahjoittakaa vähän lisää. Raha pyörittää tätä maailmaa ja myös kristittyjä yhä enenevässä määrin myös rikkaiden länsimaiden ulkopuolella. Kun unohdamme tyytyä siihen (usein runsauteen) mitä meillä on, meistä tulee kiittämättömiä, häikäilemättömiä ja leppymättömiä ja rakkaudettomia niitä kohtaan, joiden osa on parempi. Listaa voisi vielä jatkaa. Toivon etteivät ihan kaikki listan ominaisuudet osu kristittyihin vaan pysyvät enimmäkseen maailman puolella. Perustavanlaatuisimmista saamme kuitenkin niin helposti tartunnan itse sitä huomaamatta.

”Emme saa nukkua niin kuin muut, vaan meidän on valvottava ja pysyttävä raittiina.”

”Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekö pimeydelle.”

(1 Tess. 5:6,5)

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi